Sen keskenmenon jälkeen alko mennä J:n kanssa huonosti, aloin juomaan paljon ja pidin itteni muutenkin kiireisenä. Erohan siitä sitten seuras. Kirjotin faceen tekstin, joka kertookin aikalailla kaiken:
"
Teille, jotka luulette tuntevanne mut,
Teille, jotka luulette tietävänne mitä mun päässä liikkuu,
Teille, jotka ootte viimesen vajaan kahden vuoden aikana saattanu paheksua mun käytöstä ja tekemisiä,
Teille, joita oon onnistunu tahattomasti loukkaamaan,
Teille, jotka ootte syyllistäny mua siitä, että joskus en vaan oo jaksanu,
Teille, jotka mietitte että mitä vittua tuo akka oikein touhuaa.
Kerron nyt asioita, jotka oon kertonu vaan läheisimmille ihmisille. Asioita, jotka on vaikuttanu muhun paljon ja valitettavasti vaikuttanut siten mun tekojen kautta muihin ihmisiin.
Meidän perheessä ei oo koskaan puhuttu hirveesti tunteista tai muustakaan. Helpompi on hymyillä ja esittää että kaikki on hyvin, vaikka tosiasiassa puret hammasta yhteen ja yrität olla romahtamatta. Vaikka mä oon hymyilly viimeset 20 kuukautta, niin tosiasiassa oon ollu ihan rikki.
Pari vuotta sitten olin onnellisesti parisuhteessa, kihloissa. Suunniteltiin omakotitaloa, perheenlisäystä, naimisiinmenoa. Kesällä 2014 saatiin hyviä uutisia: meille tulee sitä perheenlisäystä. Asiat ei ois voinu olla paremmin, tulevaisuudensuunnitelmia alettiin tehdä yhä enemmän, suunniteltiin isomman auton ostoa, isompaa asuntoa että mahdutaan vauvan kanssa, kerrottiin asiasta läheisille jne. Mikään ei ois voinu olla paremmin. Pari kuukautta sitä onnea kesti.
Syyskuun ensimmäinen päivä mun maailma kirjaimellisesti romahti: sain keskenmenon. Seuraavista parista päivästä keskussairaalassa muistan vaan pätkiä: valvoin kaks vuorokautta putkeen, yli vuorokauteen en syönyt, sen seurauksena meinasin pyörtyä sairaalan käytävälle ennenkuin hoitajat tajus laittaa mut tippaan. Jossain välissä tutkimuksia monen eri hoitajan ja lääkärin toimesta, juuri ennen kotiinpääsyä kaavinta, niin järkyttävää kipua että hoitajat ja lääkäri joutu pitämään mut väkisin paikallani hoitopöydällä. Nyt tiedän, että oisin voinu syyttää heitä hoitovirheestä, mutta enhän minä sitä siinä shokissa tajunnut. Tämän seurauksena en vieläkään pysty käymään gynekologilla romahtamatta ja ilman, että joku on mun mukana.
Tottakai mut määrättiin sairaslomalle. Viiteen päivään suostuin, en halunnut jäädä kotiin murehtimaan asiaa sen pidemmäks aikaa. Siitä sairasloma-ajasta en muista muuta kuin että istuin koneen ääressä ja tilasin hitosti kaikkee tavaraa nettikaupoista. Oli tyhjä olo, yritin pitää ajatukset kurissa.
Kun sain mennä takas töihin, aloin pitää itteni niin kiireisenä ettei ollu aikaa murehtia mitään. Aloin tehdä enemmän töitä. Vapaapäivinä aloin juomaan. Paljon. Sitten aloin juomaan vähän myös silloin, kun tiesin että seuraavana päivänä on mentävä töihin. Aina kuitenkin töihin selvisin. Tein ihan mitä tahansa etten vaan ehtiny ajatella tapahtunutta. Myönnän, että siinä touhussa alko olla jo alkoholismin piirteitä, mutta onneks en ihan sille tielle kuitenkaan päätynyt. En jaksanu välittää kenestäkään muusta kuin itsestäni ja tein kaiken miten ite halusin. Kuten kuvitella voi, myös parisuhde kärsi tästä mun touhusta. Alkuvuodesta 2015 ennen niin onnellinen parisuhde siis päättyi. Jo toisen kerran lyhyen ajan sisään maailma romahti.
Ja sopivasti, kaikki tutut suunnitteli samaan aikaan perheenlisäystä. Sillä hetkellä mulla oli kaks muutakin ystävää raskaana. Oli vaikeeta nähdä jopa omaa kummipoikaa, joka synty kaks kuukautta ennen mun omaa laskettua aikaa. Tuntu että jokapuolella on lapsia, joka päivä sain muistutuksen siitä, että mullakin pitäs olla nyt tommonen pieni nyytti sylissä. Ja ne hormonit... kroppa oli siitä sekaisin melkein puolitoista vuotta.
Ja sama kierre jatkui: tuhlasin, ryyppäsin, pidin kalenterin täynnä menoja. Paitsi että nyt vielä pahemmin. Vaikka se kuulostaa vähän omituiselta, niin toisaalta tää oli hyvä asia. Jos oisin heti jääny sinne sängynpohjalle itkemään, niin todennäköisesti olisin vieläkin siellä.
Tänä kuluneena aikana, en oo useimmiten oikein jaksanu välittää muista kuin itsestäni. Välillä en itsestänikään. En jaksa välittää mitä muut musta ajattelee, tai miten mun tekemiset vaikuttaa muihin ihmisiin. Ketä ne loukkaa, ketä ne ärsyttää. Oon yrittäny vaan pitää itteni kasassa, keinolla millä hyvänsä. Monta kertaa oon romahtanu, monta kertaa oon nostanu itteni sieltä takas ylös joko itse, tai muiden avustuksella. Parempaan suuntaan on menty, mutta vieläkin niitä romahduksia tulee, ei vaan jaksa nostaa itseään sängystä ylös, ei jaksa tehdä asioita mitä pitäis, ei jaksa käydä kaverilla kahvilla.
Vieläkään en jaksa kuunnella puheita siitä, miten minäkin vielä joku päivä löydän hyvän miehen ja saan niitä lapsia. Vieläkin tulee joskus paska olo, jos joudun olemaan pienten lasten kanssa tekemisissä, tai kuuntelemaan kun muut suunnittelee onnellisena perheenlisäystä. Vieläkään en uskalla suunnitella mitään parisuhdetta, perheenlisäystä, punaista tupaa ja perunamaata.
Tämä teille siis, jotta ymmärtäisitte miks oon nyt tällanen kun olen. Anteeks teille joita oon loukannu, en ole halunnut tarkoituksella sitä tehdä. Kiitos teille jotka ootte jaksanu pysyä vieressä niinäkin päivinä kun oon ollu ihan täys kusipää. Koittakaa ymmärtää ja koittakaa kestää. One of these days i'll be fine again.
Paljon siis tapahtu. J:n eron jälkeen aloin deittailla R:a, mutta sekään ei sujunu ihan ongelmitta... R:n seurassa mulla oli hyvä olla. Pystyin unohtaa kaiken paskan mitä mulle oli sattunu siinä lyhyen ajan sisään. Se oli tässä vaiheessa kertonu mulle jo, ettei ole koskaan ollu missään pidemmissä suhteissa, mutta silti mulla oli jotenki sellanen olo että siitä vois tulla jotain. Joten annoin itteni ihastua taas. Ja rajusti. Ja sitten sain tietää et se panee mun kaveria samaan aikaan kun tapailee mua... Joten taas puukonisku rintaan. Kuinka paljon paskaa voi yhden ihmisen niskaan sataa?
Päätin, että en olis sen kans missään tekemisissä. Mutta R jatko yhteydenpitoa vaikka minä yritin vähentää sitä. Se oli ihana, niin huomaavainen ja piti mua hyvänä. Joten, jatkettiin. Mutta jatkoin sillä asenteella että tästä ei tuu mitään, pidetään vaan hauskaa yhdessä. Ja siitä alko sarja toisenlaisia ongelmia. Se oli saanu tietää että minä K ollaan kavereita ja oli kuulemma lopettanu sen suhteen siihen paikkaan. Mutta tätähän minä en tienny. Kuvittelin että ne pitää koko ajan hauskaa mun selän takana. Joten minäkin pidin hauskaa muiden kanssa. Jossain vaiheessa R alko pitää sitä meidän tapailua seurusteluna, minä en, just tuon syyn takia. Joten riitoja tuli. Aina joku juorus mitä olin tehny jonkun kanssa. Mä olin se kusipää joka kohteli R:a huonosti. Kai kaikki muut kuvitteli et me seurustellaan.
Yli vuosi sitä vääntämistä jatkettiin. Sitten R sai tarpeekseen ja pyys taukoa. Vaikken halunnu myöntää, olin jo ihan umpirakastunu siihen mieheen. Joten, kun ei oltukaan enää tekemisissä, se sattu ja helvetisti. Pari kuukautta sitä kesti, ei nähty toisiamme ja viestiäkin laitettiin tosi vähän. Vapun paikkeilla 2016 R tuli käymään mun luona et selvitetään asiat. Ajo 100 kilsaa mun takia. Sen keskustelun päätteeks lopetettiin tapailu. Sain nippanappa pidettyä itteni kasassa siihen asti että R poistu ovesta ulos. Ja hajosin taas tuhansiks pirstaleiks. Mulla on valitettavasti ollu tapana alkaa juomaan sillon kun mun maailma on hajonnu, mut tässä vaiheessa hukutin murheeni työntekoon. Sillon kun join, niin join toki paljon, mutta enimmäkseen tein töitä. Ei vaan ollu mitään muuta tekemistä. Tein ehkä elämäni parhaat tilit tuona aikana kun me ei oltu yhdessä.
Jätin väliin yhdet vappubileet mihin mut kutsuttiin, koska tiesin että R saattais olla siellä. Jälkikäteen kuulin että se oli vieny sinne jonkun toisen muijan... Ja taas sattu ja helvetisti. Miten se voi niin nopeesti alkaa tapailla jotain uutta, enkö mä sit kuitenkaan ollu sille niin tärkee ko luulin?
Kesäkuun puolessa välissä tavattiin vasta seuraavan kerran. Kokouksessa. Alkuun se vältteli mua, ei puhunu mitään. Teki kipeetä olla sen lähellä. Jossain vaiheessa viikkoa, kun oltiin jatkoilla jossain hotellihuoneessa ja se makoili sängyllä, laitoin sille viestin että tekis mieli sen kainaloon. Se pyys tulemaan siihen. En kuitenkaan heti kerinny kun menin käytävään juttelee yhen toisen tyypin kans. Vaan juttelemaan. Mut sit R tulee yhtäkkiä sieltä huoneesta ovet paukkuen ja raivoo että itepähän tein valintani. En ymmärtäny mikä sille tuli. En pystyny mitään muuta ko itkemään. T sai mut jossain vaiheessa rauhottumaan ja raahas väkisin nukkumaan. Seuraavana päivänä R tuli käymään mun huoneessa, juteltiin ja yllättäen minä taas vollotin. Hemmetin itkupilli. Sen keskustelun jälkeen vietettiin loppukokous yhdessä. Ja meillä oli niiiiiiin hauskaa! Mulla oli ollu R:a ihan hirvee ikävä. Kokouksen viimeisenä iltana se vihdoin kysy että haluaisinko seurustella sen kans ihan virallisesti... Muistan vieläki sen tunteen, mun ois tehny mieli kiljua ja itkeä yhtä aikaa. Olin niiiiiin onnellinen, se halus mut sittenkin! Syksyllä me muutettiin sit jo yhteen. Jätin kotikaupunkini ja muutin sadan kilsan päähän.
Nyt, me on seurusteltu ihan virallisesti melkein puoltoista vuotta. Ja rakastan sitä miestä niin paljon, ettei kukaan voi tajuta. Mutta vieläkin mua pidetään sinä kusipäänä joka kohteli sitä huonosti. Vieläkin oon saanu kuulla kuittailua siitä että kai oon löytäny omaan huoneeseen nukkumaan. Jos meillä on riitaa jossain kokouksessa, multa kysytään että mitä minä tällä kertaa oon tehny. Sillon kun me ei vielä seurusteltu, kuulin monen suusta sen miten kohtelen R:a huonosti. Ne ei tienny mitä se oli tehny mulle. Eikä tiedä vieläkään.
Jonkin aikaa sitten riideltiin R:n kanssa. Se veti jo toistamiseen esiin "minä olen luopunu sun takia paljosta" -kortin. Siinä vaiheessa vasta kerroin sille mitä mä kestän sen takia. En mä halua että muut ajattelee siitä pahaa sen takia mitä se mulle teki.
Vaikka meillä on ollu välillä vaikeeta, en tosiaan voi kuvitella elämääni ilman sitä miestä. Pelkään vaan että se ei ehkä ajattele musta ihan niin syvästi...
Deeply, madly in love.
