Tapahtuma-josta-en-puhu

Luulin että vihdoin alkais oikeasti helpottaa, mutta paskanmarjat. Eilen illalla kaikki tuli taas tulvimalla mieleen. Ja nyt paljon vahvempana tunne siitä, että keskenmeno oli mulle ihan oikein. Oon tehny niin paljon pahaa tässä vuosien varrella, että ehkä olin ansainnu tän. Tiedän, että en sais ajatella niin, mutta ei voi mitään, näin minä vaan ajattelen...

Näin unta, jossa oli pieni vauva. En tiedä oliko se mun oma vai jonkun muun, mutta oli tosi todentuntuinen uni. Se vauva piti mua kädestä ja nauro ihan hulluna. Minäkin nauroin. Ehkä jonakin päivänä näin oikeasti tapahtuu. Mutta nyt se tuntuu tosi kaukaiselta ajatukselta. En halua yrittää uudestaan, ainakaan ihan heti kohta, jos näin käy toisen kerran niin en tiedä miten siitä toivun.

Yritän saada ajatukset toisaalle, mutta heti kun jään vähäksi aikaa yksin... Se on taas mielessä. Haluaisin vaan unohtaa.

Tapahtumarikas vuosi

Paljon on tapahtunu vuodessa. Hyvää ja pahaa. Paljon on suunnitelmia menny uusiks.

Muuton suhteen, päädyttiinkin muuttamaan vain keskustaan, koska isäntä lähti koulunpenkkiä kuluttamaan. Ja koska minä sain hankittua itselleni siirron oman pitäjän Siwaan. Joten olis ollu turhan hankalaa sieltä korvesta yrittää yhdellä autolla kulkea töihin ja kouluun.

Kolmannen koiran hankkiminen taas, no, jotenkin kävi niin että hankittiin kissa. :) Rakas serkkuni päätti taas kerran luopua yhdestä lemmikistään, joten pelastettiin se, Väinö. Tähän mennessä siis olen pelastanut kyseiseltä serkultani kaksi gerbiiliä, koiran ja kissan. Mitäköhän seuraavaksi? Hän hankki taas uuden koiran...

Se lapsen yrittäminen sitten taas... Viime vuoden elokuussa lopetettiin pillerit. Pitkään yritettiin, meinasin jo luopua toivosta, biletin ihan liikaa, tein tyhmiä asioita. No, tämän vuoden heinäkuussa sitten vihdoin tuli positiivinen tulos. Melkein vuoden yrittämisen jälkeen siis. Tein testin viisi kertaa, en millään meinannut uskoa että vihdoin on onnistunut. Oltiin ikionnellisia, suunniteltiin jo ihan liikaa tulevaisuutta lapsen kanssa. Isäntä oli niin onnessaan, että kertoikin heti alkuraskaudesta melkein kaikille tutuille. Ite en olis vielä halunnut kaikille kertoa, mutta niin siinä kävi, kaikki tiesi.
Sitten, raskausviikko 9+6, alkoi kipu. Pientä kivistystä mahassa, pelkäsin jo pahinta, mutta en kuitenkaan halunnut uskoa siihen. Rv 10+1, järkyttävä kipu. Järkyttävä vuoto. Hysteerinen itku keskellä yötä. Herätän isännän, joka joutuu soittamaan ambulanssin. Kolmen aikaan yöllä ensihoitaja sanoo sen mitä en halua kuulla, keskenmenolta vaikuttaa. Vievät minut keskussairaalaan, jossa puoli viiden aikaan aamulla odotan peloissani pääsyä lääkärille ja gynekologille. Puoli kuusi aamulla saan vihdoin varman vastauksen, keskenmeno on käynnistynyt. En pysty nukkumaan. Makaan sairaalansängyssä ja itken. En nukkunut yli vuorokauteen.

Nyt tästä on kaksi viikkoa. Alkaa vihdoin jo helpottaa, pystyn ajattelemaan jo muutakin. Alavatsa ei enää supistuksillaan muistuta tapahtuneesta. Vuoto muistuttaa yhä. En voi sanoin kuvailla miltä tää kaikki on tuntunu. Kaikki jotka on kokenu sen itse, ymmärtää. Isäntäkin sanoi, että ei voi ymmärtää miten pahalta musta tuntuu, kun se kuitenkin kasvoi mun sisällä. Niinpä.

Jospa tästä selvitään ajan kanssa. Ja joskus sitten yritetään uudelleen jos pystytään...