Pystyn jo puhumaan asiasta ihmisille ilman sen suurempaa romahdusta. Enkä ajattele asiaa enää ihan niin paljon, mutta ajattelen kuitenkin.
Nyt sais jo yrittää uudelleen. Mutta ahdistaa pelkkä ajatus siitä. Ja muutenkin tulevaisuuden suunnittelemisesta. Jos mä suunnittelen tulevaisuutta, tuntuu siltä niinko olisin mukamas jo päässy tästä yli. Eikä asia oo ihan niin.
Vieläkin ahdistaa lasten seurassa. Ahdistaa kuunnella tuttujen raskauskertomuksia. Kaksi kaveria on tällä hetkellä raskaana ja yksi synnytti vähän aikaa sitten, näitä siis saa kuunnella aika paljon...
Tuntuu siltä, että en jaksa tehdä yhtään mitään. En jaksa nousta sängystä ylös, en jaksa tehdä kotona mitään muuta ko maata sohvalla ja tuijottaa jotain sarjaa. En jaksa lähteä töihin, en vierailemaan tuttujen luona, en jaksa harrastaa mitään. Syksyn tulo ei varsinaisesti auta asiaa, oon joskus kärsiny lievästä syysmasennuksesta... Juomaan kyllä jaksan lähteä. Viimeisen kuukauden aikana alkoholi on maistunu vähän liiankin hyvin. Niin hyvin, että loppuillasta en muista enää yhtään mitään.
Eli tällä hetkellä en koe itseäni kovin onnelliseksi. Mutta, vahva kun olen, minä kestän kaiken. Tästä ei ole suunta kuin ylöspäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti